Ennen kauden alkua ei monellekaan ollut selvää mihin maailmaan astuttiin. Vieraat vastustajat, pelirutiinit uusiksi, aika mitä vaaditaan ja monta muuta uutta opeteltavaa asiaa. Harjoittelunkin piti mennä uusiksi.
Puhetta riitti. Syksy tuli ja pelit alkoivat. Sen sijaan että oltaisiin kierretty kivet ja esteet, myö karautettiin miinakentälle zambonilla. Kolmosdivarin harjoittelulla ykkösen peleihin ja jälki sen mukaista.
Joukkueen kokoonpano vaikutti paperilla loppukesästä iskukykyiseltä. Paperia se sitten olikin. Porukkaa riitti listoilla, mutta harjoituksissa aktiivisuus kesällä n.30%. Talven myötä tilanne parani selvästi ja pelisesongin aikana läsnäoloprosentti kipusi jo lähemmäs 70%. Fakta kuitenkin se, että kauteen lähtiessä (ja sen aikana) olimme selvästi divarin fyysisesti heikoin joukkue. Kun keho ei jaksa, ei ajatuskaan kulje ja pelaaminen menee hätäilyksi. Kahdeksan ensimmäistä peliä saimme todistaa juuri tätä. Ei vaan jaksettu keskittyä huolelliseen viimeistelyyn ja ajatus karkaili tasaisin väliajoin myös puolustuksessa. 1 voitto ja 7 häviötä. Niin pelaat kuin harjoittelet. Mikä sitten muuttui?
Huutoa, kiukuttelua ja peilin tuijotusta. Aallonpohja. Vitutti! Ei enää tätä sontaa! Virheistä opittiin, niitä vähennettiin ja kaikille vihdoinkin selvää, ettei kentällä ole tilaa vapaamatkustajille. Työt pinnojen eteen on tehtävä joka matsissa uudestaan. Harjoittelumäärät ei kilpaillut edes kakkosen sakkien kanssa, mutta se mitä tehtiin, tehtiin ajatuksella. Uskoa touhuun kuitenkin riitti synkistäkin ajoista huolimatta. 2-3 peliä lukuunottamatta, me kuitenkin veimme selvästi kunnon maalipaikat vastustajiin nähden ja pidimme palloa enemmän. Se ei kyllä paljon lohduttanut, paremmin harjotelleiden vastustajien käyttäessä ne tonttinsa huomattavasti tehokkaammin. Tuuri pitää ansaita. Koko loppukausi veitsi kurkulla. Laivan kääntäminen ottikin tuskaisen pitkän ajan, mutta kun se saatiin tehtyä alkoi tapahtua.
Taulukko ja loppusijoitus ei mitään loisteliasta kuvaa meistä kauden päätyttyä anna, eikä sivullinen siinä ihmeitä näe. Kuitenkin näiden lasien läpi katsoessa, voidaan kausi jakaa kahteen osaan ja viimeisen kymmenen pelin aikana teimme jotain, mihin kukaan ei alun jälkeen uskonut. 10 peliä, 8 voittoa. Koko ykkösdivisioonan kovin pistesaldo, kun joka ottelu kuolemanottelu. Ylpeä likoista? Kyllä! Siitä miten tilanteeseen jouduttiin? En. Potentiaalia oli paljon parempaan, siihen ei vaan pelaajat itse tuntuneet uskovan. Virheitä tehtiin liikaa joka osa-alueella. Kaikesta en viitsi tässä kertoa.
Tekstin tarkoitus ei todellakaan ole hehkuttaa meidän tapaamme, vaan mietityttämään on jäänyt se, miten tämä oli mahdollista. Harjoitusaktiivisuus mitä sattuu. Kokoonpano eli koko kauden (ei peliäkään samoilla viisikoilla). Fysiikka syvältä. Kaksi kertaa viikossa harjoitteleva joukkue, venyy tuommoiseen putkeen, kun monet muut samaan aikaan vetävät neljän harjoituksen viikkotahtia (minkä itsekin haluaisin). Pakko kysyä. Mitä hemmettiä te teitte väärin? Mihin se aika meni?
-pirun väsynyt valmentaja