Tero Lamberg lyö mailansa poikki kaukalon laitaa vasten. Henri Tikkanen kaataa maalin ja rojahtaa verkon päälle kuin riippumattoon. Vaihtopenkillä yksi painaa päänsä polviin, toinen peittää kasvonsa käsiinsä, kolmas pyyhkeeseen.
Päävalmentaja Ilkka Peltonen näyttää luovan katseensa tulostaulun suuntaan. Siellä seisoo totuus. Mutta ei Peltonen tämän tietääkseen tulostaulua tarvitse, ei hän sitä edes katso. Tuijottaa tyhjyyteen.
Tikkanen lojuu yhä maalinsa päällä. On lojunut ehkä kymmenen sekuntia, ehkä puoli minuuttia, kuka ties minuutin. Ikuisuudelta aika hänestä joka tapauksessa tuntuu. Miehellä on yhä maski päässään. Mitä sen sisällä tapahtuu, kukaan muu ei tiedä. Arvata voi.
Vesa Sivula ja Oskari Kauppinen huomaavat Tikkasen tuskan. Kahteen mieheen he saavat maalivahdin nostettua jaloilleen.
Kaveria ei jätetä.
Päävalmentaja Peltonen istuu yksin Monitoimitalon oranssilla kuppituolilla, jalat ojennettuina kaukalon laidan päälle. Mitäköhän miettii?
- Kyllä me kaikkemme yritettiin. Ihan kaikki otettiin taas koneesta irti. Mutta ei vaan riittänyt. Bensa loppui.
O2-Jyväskylän miesten edustusjoukkueessa kauden aloittaneista 18 pelaajasta kuusi putosi matkan varrella. Silti joukkue taisteli viimeiseen mieheen ja hikipisaraan noususta Divariin.
- Tänään saatiin sentään 15 äijää riviin. Penkiltä ei löytynyt leveyttä, jota näin kovaa joukkuetta (HIFK) vastaan olisi tarvittu, Peltonen puntaroi.
O2 on pelannut noususta viitenä keväänä peräkkäin, neljästi Peltosen valmentamana.
- Aina puolet joukkueesta vaihtuu, lähdetään rakentamaan uutta, aina on raskas vuosi edessä...
Peltosen lause jää kesken, kun mies pyyhkii silmiään.
Vieläkö silti jaksaisi viidennen kerran yrittää?
- Ei se jaksamisesta ole kiinni. Pitäisi vaan itsekin aina oppia jotakin uutta. Nyt on aika hengähtää hetki ja miettiä sitten jatkoa, Peltonen sanoo, eikä pysty enää pidättelemään kyyneleitä.
Tuttu nuori mies istahtaa Peltosen viereen, ottaa kiinni olkapäästä ja lohduttaa. Monta sanaa ei vaihdeta, mutta jokainen niistä on tärkeä.
Monnarin sauna on kuulemma lämmin. Vain kaksi kuukautta sitten samassa saunassa saunoi Poika. Tämä sama joukkue juhli Pikkufinaalin voittoa.
Sitä iltaa tässä kannattaisi muistella.
Tänään samassa saunassa hukutetaan murheita. Tai no, murheita ja murheita. Sählyähän tämä vaan on, toisaalta.
Toisaalta niin paljon enemmän.
Oskari Kauppinen ja Ollimatti Karttunen käyvät oma-aloitteisesti kaukalon laidalla antamassa mailansa seuran pienimmille junioreille, jotka ovat erätauoilla ylpeinä Amppari-paitaa kantaen esitelleet taitojaan näytösotteluissa.
- Tsemppiä kesän harjoituksiin, Karttunen toivottaa Naantalin aurinkona loistavalle pojalle.
Kauppinen ja Karttunen luovat autioituvalla Monnarilla haikeita katseita ympärilleen, poistuvat pukukoppiin.
Saunan lauteilla hiljaa tiedetään, ehkä puhutaankin: tämä oli tässä. Erääseen tarinaan on juuri kirjoitettu viimeinen luku. Lyöty piste perään. Tämä joukkue ei ole enää koskaan koossa juuri tällaisena, yhtä täydellisenä, ainutlaatuisena.
Tämä joukkue on kohta historiaa. Osa Amppariperheen hienoa historiaa.
Mutta tulevaisuus – se on jo täällä. Amppariyhteisön tulevaisuus on yhtä kirkas kuin edarin ”Äyien” mailat saaneiden poikien hymy.
Meitä ei voi pysäyttää. Me ollaan Ampparit!
Kaveria ei jätetä. Oskari Kauppinen ja Vesa Sivula auttavat Henri Tikkasen takaisin jaloilleen. Elämä jatkuu.
Joukkue kiittää, kannattajia, tukijoita, kaikkia matkan varrella mukana eläneitä. Kiitos!