Ciao ja terveisiä kaikille Ampparihenkisille Luganosta!

Keskiviikko 14.3.2012 - Henri Pitkänen

Lähdin opiskelijavaihtoon tammikuun lopussa Sveitsin eteläosaan, Ticinon kantoniin, ja jätin miesten edustuksen täten tylysti kesken kauden. Pahoittelut siitä, mutta tulosten valossa täytyy lainata hyvää ystävääni Baarista (siitä kaupungista, HEHHEH), Kimi Räikköstä, ja todeta että kyllä vaihtamalla näköjään parani! Työ kuitenkin jatkuu, ja vielä neljän täplän päässä olisi nousu divariin naisten tavoin. Siitä muuten heti kärkeen onnittelut naisten joukkueelle, loistavaa työtä kuningatarmehiläiset! Täällä Luganossa oli viikonloppuna eräs naisten kapteeni hieman jännittyneessä tilassa, mutta hyvinhän se meni.

Anyway, kausi ei kuitenkaan osaltani loppunut vielä tammikuussa, vaan joukkue oli jo täältä päästä katsottuna. Pelaan SU Mendrisiotton joukkueessa noin parinkymmenen minuutin päässä Luganosta yhdessä kolmen muun suomalaisen kanssa. Kun vielä valmentajakin on suomalainen, laskeutuminen paikalliseen harjoittelukulttuuriin oli pehmeä, ja sopeutuminen joukkueeseen nopea. Siitäkin huolimatta, että muu sinivalkoinen kaarti on länsirannikolta, tuolta tuuliselta lähinnä hitsareiden ja ruotsalaisten asuttamalta seudulta. Sarja on 2. Lega, joka on siis paikallisittain neljänneksi korkein sarjataso. Runkosarjan voitto on jo plakkarissa, ja ensi viikolla alkaa nousukarsinnat ylöspäin. Sarjan taso on ollut hyvin pitkälti sellainen, miksi sen kuvittelinkin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki vastustajamme ovat viljelleet lähinnä pelkkää kukkupalloa, ja mikäli norsu ei kohoa kohti galakseja välittömästi, antamalla pientä painetta puolustajille se takuuvarmasti lähtee kuin Puttosen traktorijutut pukukopissa. Kovaa ja korkealta.

Taktisesti, ja taidollisestikin, pelaajat ovat täällä karusti suomalaisia sotureita perässä. Karvaamaan ei mennä silloin kun siihen paras paikka olisi, ja välillä taas kolmen miehen linja syöksyy päälle täysin järjettömästi kuin puna-armeija Tali-Ihantalassa konsanaan. Laukaisutekniikassa olisi monella perustavanlaatuista korjaamista, ja meidänkin joukkueessa yksi kaveri kiertää koko vartalonsa lämäriä vetäessään niin, että allekirjoittaneen välilevyt olisivat pullistuneet pihalle jo vuosikausia sitten. Joukkueessamme pitkän pallon pelaamista pyritään välttämään viimeiseen asti, ja kyllähän coach Jukka Leinon ajatukset ovat jo jotenkin meidän ukkojen kaaliin syöpyneet - roiskimaan ei ruveta kuin oikeasti pakon edessä. Harjoitukset olemme pyrkineet pitämään mahdollisimman simppeleinä, eikä joulun jälkeen enää ole uusia treenejä otettu käyttöön. Mieluummin pyritään tekemään tuttuja juttuja paremmalla temmolla, eikä vaivata paikallisten päitä uusilla asioilla enää tässä vaiheessa kautta. Harjoituksia tosin aina ajoittain on vaikeuttanut se, ettei sana "sitoutuminen" kuulu monella nuoremmalla kaverilla elämässä tärkeiden sanojen top 10- luetteloon, ja kuten kaikki tietävät, 10-12 ukolla ei kummoisia treenejä saa aikaiseksi. Kävipä yksi viikko niinkin, että koska karnevaaleille meneminen oli niin paljon siistimpää kuin treeneihin saapuminen, peruttiin kaikki viikon treenit ja mentiin suoraan pelille sunnuntaina. Voitimme 14-6, joten kai se käy sitten niinkin, onhan kyseessä kuitenkin vain kolmosdivari. Muutoin joukkue on täynnä hienoja persoonia, ja otteluista ja voittamisesta todella nautitaan. Joka pelissä täytyy aina hieman nipistää itseään ja muistuttaa, miten ainutlaatuisia juttuja ja mahdollisuuksia tällaiset kokemukset ovat. Ja sitten voi vaan naattia, naattia ja naattia.

Vastustajajoukkueiden alkulämmittelyt ovat todella herättäneet hilpeyttä. Pari joukkuetta on pelannut lähes koko alkulämmittelyn pienpelejä tai jopa 5-5- peliä naamat soijassa, ja yksi joukkue löi vielä näitäkin paremmaksi. Käsipalloa alkulämmittelyssä salibandypallolla! Aivan, luitte oikein. Mieleeni juolahti heti ajatus esimerkiksi Raju-Einari Jauhiaisesta, Tikan Otosta, Lasse "Leissöniini" Laineesta tai Kiki Kivelästä vastaavassa touhussa. Voi olla, että pojat jäisivät suosiolla penkin puolelle odottamaan oikean pelin alkamista.. Tapansa kullakin, mutta ilmaisena vinkkinä Karralle ja Juksulle karsintoihin: Ei käsipalloa alkulämmittelyssä!

Ja niin, ne tuomarit, nehän ne vasta veijareita ovatkin! Oikeasti on tullut pari kertaa Anderssonia, Liimistä ja kumppaneita ikävä, kun ei puhalluksissa ole ollut tolkun häiväystäkään. Lämärit vihelletään monesti korkeina mailoina pois (meiltä on hylätty aiemmin kaudella pari maaliakin ko. tavalla), ja kanttia laukoessa mailat myös nousevat aivan ehdottomasti liian korkealle. Selkään saa ajaa aivan miten sattuu, mutta annas olla jos olkapäällä menet ikävästi toista olkapäätä kutittelemaan. Pilli soi äkäisesti ja pahasti katsellaan perään. Minut tuntevat tietävät, miten törkeästi itsekin tykkään pelata. Siitä huolimatta olen saanut jo 16 minuuttia jäähyjä (kolme kakkosta ja urani ensimmäisen käytöskympin), joka on todennäköisesti enemmän kuin koko 12-vuotisen urani aikana yhteensä. Lisäksi viime lauantain paikallisottelussa vastustajan eräät kaverit olivat ottaneet elämäntehtäväkseen katkaista meidän suomipoikien jalat, ura tai mielellään molemmat. Pelin jälkeen ainoa asia, mihin tuomarit kiinnittivät kuitenkin huomiota, oli Hyvösen Jannen pelipaidan hieman repsottanut numero. Sakothan siitä sitten meidän seuralle tulee. Näin tätä lajia viedään eteenpäin! No, otetaan nämäkin vain hienoina muistoina ja kokemuksina. Sveitsiläisen erotuomaroinnin ongelmista enemmän kiinnostuneille valmentajamme on kirjoittanut omaan blogiinsa erinomaisen koosteen asioista, jotka täällä eniten mättävät. Suosittelen! http://www.leinoismi.com/tuomarit-pelia-kehittamassa/#more-194

Omaa reissuani voivat kiinnostuneet seurata osoitteessa http://livinginlugano.blogspot.com/ ja Niemelän Annakaisan menoa ja meininkiä Luganossa löytyy osoitteesta http://nakkesveitsissa.blogspot.com/

Ei kai tässä muuta kuin oikein loistavaa kevään odotusta kaikille ookakkoslaisille, ja miehille niin maan penteleesti tsemppiä niihin oikeisiin peleihin. Varpaat, sormet ja kaikki muukin, minkä vain nuori miehenalku saa pystyyn, ovat käytössä. Olisihan se hienoa tulla kahden divarijoukkueen seuraan takaisin syksyllä!

FORZA RAGAZZI!

Hene #42

Rakkaudesta lajiin

Keskiviikko 9.11.2011 - Anssi Huisman

Lepakkovuoro, Batman, Yövuoro. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vaikka aihe onkin melko lailla loppuun asti jauhettu, ajattelin puristaa siitä vielä yhden blogin.

Esimerkki elävästä harrastesalibandysankarin arjesta: kirjoitan tätä tekstiä aamujunassa. Kello on 6.20 ja noin kerran viikkoon toistuva työmatka Helsinkiin on alkamaisillaan. Silmäluomet painavat jälleen aika lailla. Luomien painavuus ei johdu BB:stä, nettipokerista tai penkkiurheilusta. Syy löytyy vähän lähempää sydäntä.

O2:n edustusjoukkueen maanantain treenit ovat päättyneen Monnarilla noin seitsemän tuntia sitten. Kotona olin kello 23.20, suihkun, ruokailun ja lyhyen venyttelyn jälkeen valmiina nukkumaan 00.30. Jalat jatkoivat tietysti juoksemista vielä tämän jälkeenkin, mutta nukkumaan oli mentävä vaikka väkisin. Herätyskello raastoi hereille 5.40.

Tämä ei ole mikään henkilökohtainen valitusvirsi, tiedän että muutama joukkuetoverini menee joka aamu kukonlaulun aikaan töihin, oli edellisenä iltana treenit tai ei. En myöskään halua valittaa olosuhteista. Jos olisimme parempia pelaajia, meidän ei tarvitsisi treenata keskellä yötä. Edellä kuvattu tilanne on vain yksi esimerkki kaikista niistä pienistä uhrauksista joita erilaisten kaukaloiden, kenttien ja juoksuratojen ympärillä joka päivä tehdään.

Vaikka hankalat treeniajat aina sylettävät ja niistä purnataan, näissä lepakkovuoroissa kuitenkin tiivistyy jotenkin hienolla tavalla se into, joka motivoi aikuiset miehet harrastamaan vaikka sitten yöunien kustannuksella. Jotain maagista vetovoimaa niissä hämyisissä halleissa on oltava; jotain joka kokoaa lauman sählyjanareita paikalle illasta, viikosta ja kaudesta toiseen.

Veikkaan että vaikka sama salivuoro loppuisi puoliltaöin, tai vaikka puoli kahdelta, samat naamat, omani mukaan lukien, hankaisivat siellä sitä samaa syöttömyllyä ihan yhtä tosissaan.

Ja juuri tuo into, halu pelata vaikka keskellä yötä on se tekijä, jonka takia omakin urani jatkuu edelleen.

Anssi Huisman

Kirjoittaja on monivuotinen O2:sen miesten edustusjoukkueen pelaaja ja mediamoguli.

O2-perhe 10 vuotta

Perjantai 7.10.2011 - Kari Jauhiainen

Mistä kaikki sai alkunsa? Ennen kuin O2 syntyi nykyinen miesten edustusjoukkue tahkosi Happeen kakkosjoukkueena miesten 2.divisioonaa. Happeen edustuksessa pelasivat silloin Mika Kohonen ja kumppanit. Happeessa oli myös kova kakkosjoukkue, joka hamusi kovempia pelejä ja nousua 1. -divisioonaan. Olihan meillä legendaariset Arska ja Nakki, kuitenkaan Hodea, Karria, Tonia ja muita kovia pelimiehiä unohtamatta. Valmennus oli rautainen, osaava ja määrätietoinen. Joukkue, pelaajat ja taustajoukot halusivat enemmän. No tämähän ei ollut sallittua, koska sarjamääräykset eivät antaneet silloiselle joukkueelle tätä mahdollisuutta. Kiitos Happeen toimijoiden, yhteisymmärryksessä kakkosjoukkue sai perustaa oman seuran ja lähteä kokeilemaan nousua 1. -divisioonaan.

Vuoden 2001 keväällä joukkue perustettiin ja uusi seura O2-Jyväskylä syntyi. Niemessä kumpusi tämä tausta mistä olimme lähteneet. Ensimmäisellä kaudella pelattiin jopa Happeen vanhalla logolla. Salibandypallo jossa oli maila ja pieni teksti nr.2. Silloin meidät tunnettiin Happeen farmijoukkueena ja kakkosjoukkueena.

Kausi 2001-2002 oli yhtä voittoa. O2 meni rutiinilla koko kauden ja kauden lopussa Porin Karhuja vastaan saadun voiton jälkeen oli nousu 1. -divisioonaan varmistettu. Samppanjat kuohuivat ja se, mitä oltiin lähdetty hakemaan saatiin. Kaikki olivat tyytyväisiä ja odottavaisia mitä uusi sarjataso tuo tullessaan.

Kausi 2002-2003 alkoi jo aikaisin keväällä ja treenaaminen tulevaan seuran ensimmäiseen 1. -divisioonakauteen alkoi. Joukkue treenasi kovaa Laajavuoren ja Harjun maastossa. Harjun jerkkumäki, portaat ja Laajavuoren nousu tulivat kyllä tutuksi. Jätkät oli kesän aikana viritetty huippukuntoon. Ykkösdivaria pelattiin silloin kahdessa lohkossa ja saimme pelata itälohkossa Tapanilan Erän, NST:n ja muiden kovien joukkueiden kanssa. Ennakkoluuloton O2 näytti kauden aikana, että ei tästä oltu turhaan haaveiltu. Sarjassa oli ainoastaan yksi kovempi porukka Tapanilan Erä. 

Kausi 2003-2004 alkoi samaan malliin. Tapanilan Erä oli edellisenä kautena noussut liigaan ja O2 tahkosi 1.divisioonaa Lovisan Torin ja NST kanssa tasatahtiin. Kausi oli kova ja vaativa. Matkusteltiin ja oltiin joukkueen kanssa lähes joka arkipäivä ja viikonloput. Tiukassa sarjassa O2 kuitenkin näytti edelleen kovalta nipulta ja sijoittui sarjassa kolmanneksi.

Uutuudenviehätys haihtui

O2 oli mennyt samalla nipulla Happeen kakkosjoukkueesta O2:sen edustukseen asti jo useamman vuoden. Alkoi olla muutosten aika ja vaihtuvuus joukkueessa oli väistämätön. Uutuuden viehätys alkoi haihtua, divari oli monen osalta nähty. Tiedettiin mitä se vaatii, mutta oltiinko valmiina se tekemään. Seuraavat kaudet 2004-05 ja 2005-06 mentiin jo vaisummin. Ehkä vain suurin nälkä oli jo mennyt eikä nähty tulevaisuutta jota varten tehtäisiin töitä. Niinpä väistämätön oli edessä. Joukkue putosi kaudella 2005-06 divarista. Putoaminen varmistui paikallispelissä jo edesmennyttä SC Bluesia vastaan. Sekin dramaattisimmalla tavalla, kun vastustaja ratkaisi ottelun tekemällä alivoimamaalin jatkoajalla. Mutta O2:sen 1. -divisioonan taru oli jo kauden aikana syöty useammassa kuin yhdessä pelissä. Oli varmaan kaikilla peiliin katsomisen paikka ja niinpä joukkue ansaitsi tippumisen. 

Kauden päätteeksi moni mietti mitä tehdä ja minne lähtisi, sillä uusi alku olisi varmaan raskas.

Tässä vaiheessa pitää jo kiittää niitä kaikkia kavereita jotka olivat antaneet kaiken vapaa-aikansa tämän joukkueen puolesta sekä taistelleet menestyksestä. Paljon oltiin yhdessä nähty ja todella hyviä muistoja jäi tästä ajasta. Ennen kaikkea kiitän Juha Hirvosta ja Kari Ritvasta ilman teitä ei tätä tarua olisi tullut.

Tässä vaiheessa oli vedettävä pikkaisen henkeä, sillä niin suurta se oli ollut ja putoaminen oli raskas, erittäin raskas.

Putoaminen kakkoseen loi pohjan tämän päivän seuralle

Keväällä 2006 mietittiin pienellä porukalla jatkuuko O2 taru…

Syvällisen mietinnän jälkeen päätettiin, että ei me tähän tätä jätetä ja aloitimme käytännössä alusta. Kauden 2006-07  2. -divisioona meni odotetusti. Vaikeaa oli, mutta todella hieno ja hyvähenkinen joukkue taisteli keväällä sarjapaikan säilymisen ja O2:sen historialle uuden alun. Uudet O2 tähdet olivat syntyneet Arskan ja Nakin tilalle. Mahtavaa!

Seuraavan kahden kauden aikana O2 yhdistyi hienon seuran Jyväskylä Tahdon kanssa. Tätä myötä O2 sai uutta tarvitsemaansa energiaa. Samoihin aikoihin O2 aloitti ensimmäiset junnuille tarkoitetut kerhot. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa tutui että olimme Seura isolla S:llä.

Enää ei puhuttu pelkästään yhdestä isojen miesten joukkueesta vaan O2 perheestä, Amppareista. Tässä matkan varrellahan O2 profiilia oli hiottu uuteen uskoon ja seuralle oli väsätty äkäinen Amppari-logo. O2 kiittää Riku Liimataista logon tekemisestä.

Mitä me nyt olemme? Olemme Jyväskyläläinen salibandyyn erikoistunut seura, joka tekee juniorityötä ja antaa myös isommille pelaajille mahdollisuuden harrastaa salibandyä. Seura tarjoaa kaiken tasoista toimintaa. Kilpaurheilujoille on omat joukkueensa ja harrastelijoitakin muistetaan. Joukkueet toimivat hyvin itsenäisesti, mutta kuitenkin O2 perheessä yhdessä toimien. O2 on luonut mahdollisuuden jäsenilleen harrastaa ja kehittyä salibandyn parissa hyvin toimivan seuran siipien alla. Kaiken tämän mahdollistavat ne useat mahtavat ihmiset jotka uhraavat oman vapaa-aikansa tämän upean harrastuksen käytettäväksi.

Kiitän kaikkia seuran toiminnassa mukana olevia ja olleita henkilöitä. Sunnuntaina 9.10. juhlitaan tätä 10 vuoden taivalta ja muistellaan vanhoja O2:sen järjestämässä 10 v tapahtumassa Jyväskylän monitoimitalolla.

Kari Jauhiainen, puheenjohtaja O2-Jyväskylä ry

Kirjoittaja on toiminut menneen kymmenen vuoden aikana seurassa pelaajana, valmentajana ja puuhamiehenä

 

Tämän vuoksi cupia pelataan

Tiistai 4.10.2011 - I-P Airola

Salibandyssa Suomen cupin juuret ovat ohuet, kuten toki tietysti koko lajinkin, kun laajalla perspektiivillä tihrustetaan. Silti salibandyssa Suomen cupin asema on jäänyt turhankin laihaksi, kun otetaan huomioon, millaisia tarinoita siinä voisi syntyä.

Minulla ei ole mitään käsitystä O2:n edustusjoukkueen motiiveista lähteä mukaan tämän syksyiseen Suomen cupiin. Uskon kuitenkin, että ampparipaitojen tietynlaisesta cup-unelmasta tuli totta jo 4. kierroksella, kun joukkue saa vieraakseen Monnarin kotikaukaloon liigajoukkue FBT Porin.

Ottelut liigajoukkueita vastaan eivät ole kakkosdivariporukoille ihan jokapäiväistä leipää - varsinkaan sellaiset, joissa on todellista panosta. Toki O2:kin pelasi kauden alla treenipelejä Happeen liigaryhmän kanssa, mutta tämän Suomen cupin kamppailun uskoisin olevan O2:lle ehdoton alkukauden herkkupala.

Ja onhan se todellakin ansaittu sellainen. Kolmen cup-kierroksen selvittäminen (joista kaksi ensimmäistä turnausmuotoisina vaativat vielä useamman pelin voittamista) on hyvä työnäyte mille joukkueelle tahansa. Liigajoukkueen saaminen kotiluolaan on siitä oiva palkinto, kävi itse pelissä varsinaisesti sitten miten vain.

Toivottavasti tällaiset tarinat innostaisivat lisää salibandyjoukkueita varsinkin alasarjoista mukaan cupiin. Vastaan voi tosiaan saada vaikka liigajoukkueen, kunhan ensimmäisistä kierroksista selviää.

Osaltaan alasarjalaisia cupista karkottaa varmaan sen hinta. Liitto voisikin osaltaan yrittää miettiä summien kohtuullistamista, että yhä useampi suomalainen salibandyjoukkue intoutuisi jahtaamaan omaa cup-unelmaansa.

Näin Suomen cup saisi ehkä hiljalleen sen arvon, jonka se kuitenkin ansaitsee tärkeänä osana suomalaista huippusalibandya.

I-P Airola

Kirjoittaja on O2-Jyväskylää Savosta käsin etäseuraava seuran ex-jäsen.

Seuratoiminnan maalintekijät eivät näy aina kentällä

Tiistai 9.8.2011 - I-P Airola

Salibandyliiton ilmoittautumiset on taas lyöty lukkoon, ylempien sarjojen otteluohjelmiakin on jo julkaistu, ja kohta puoliin putkahtavat liiton uunista ulos myös sen valtavan massan (myös joukkueiden keskipainoilla mitattuna) eli erilaisten alasarjojen turnauskalenterit.

Kesä on taas tuonut salibandykartalle uusia seuroja ja hyydyttänyt vanhoja. Monet joukkueet odottelevat kädet syyhyten ensimmäistä kauttaan virallisissa sarjoissa. Joissain porukoissa on vaihtunut suurin piirtein vain nimi, joissain taas on pantu läjään jotakuinkin kokonaan ennen lajia kokeilematon nippu pelimiehiä tai -naisia.

Pääosin uudet joukkueet on rekisteröity niille alemmille sarjatasoille, mutta virta on käynyt myös ylemmillä tasoilla. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa miesten liigasta pudonnut Trackers, joka pani hynttyyt entistä tiukemmin yhteen hämeenlinnalaisen junnutyön kanssa ja pelaa tulevalla kaudella Divaria (huom! sarjalla uusi nimi) kantahämäläisen edustussalibandyn naftaliinista kaivetulla nimellä Steelers.
Tai sitten keravalainen Kaneetti, joka laajemman keskiuusimaalaisen yhteistyön seurauksena kiertää jatkossa maita ja mantuja nimellä Blackbirds United.
Tähän väliin muuten allekirjoittaneen yhden miehen puhtaan suomen kielen vaalimisen lautakunnan on pakko huokaista syvään.

Näiden pitkäksi venyneiden pohdistusjorinoiden jälkeen päästäänkin sitten seurojen taustoihin. Useastihan salibandyseuran toiminta näyttäytyy suurimmalle osalle - myös isolle osalle pelaajista - vain kentällä. Pallo(t) heitetään kaukaloon joko treeneissä tai peleissä ja sitten mailat kolisevat. Mitä liikuntasalien ulkopuolella näiden hetkien ulkopuolella tapahtuu, on monille asia, josta he eivät välttämättä ole kovinkaan kiinnostuneita.

Seuran - ja pelkästään yhden joukkueenkin - toiminta vaatii valtavasti työtunteja, jotka suurimmassa osassa salibandyseuroja painetaan puhtaasti talkoilla. Mitä useampi on tätä taakkaa jakamassa, sitä pienemmäksi jää tietysti yhdelle ihmiselle lankeava siivu.

Jos nyt ei mennä ihan siihen byrokratiaan, mitä pelkästään seuran (yhdistyksen) perustaminen ja sen vuosittainen pyörittäminen vaatii, lista on silti vielä pitkä.
Jonkun pitää ilmoittaa joukkue sarjaan, sille pitää varata salivuorot, salien avain pitää käydä hakemassa (kauden jälkeen palauttamassa), joukkueelle pitää laskea budjetti, toimintamaksut pitää laskuttaa, peliasut pitää tilata ja painattaa, samoin joukkueen varusteet....
Kaudella pitää järjestää turnauksia ja/tai otteluita, kasata niihin kaukalo, järjestää toimitsijat ja joskus järjestyksenvalvojatkin, maksaa erotuomaripalkkiot... Päälle pitää vielä järjestää kyytejä vierasotteluihin.
Lisäksi mahdolliset muutokset otteluohjelmissa ja harjoitusajoissa pitää tiedottaa koko joukkueelle, etteivät pelaajat turhaan kolkuttele talvipakkasissa lukossa olevia liikuntahallien ovia.
Ja niin edelleen.

Yleensä joukkueista ja seuroista onneksi löytyy näitä puurtajia, jotka tämän kaiken tekevät mahdollistaakseen muiden (ja mahdollisesti siinä sivussa omansakin) kitkattoman harrastamisen. He eivät voi jättää tekemättä hommiaan oli joukkue sitten tappio- tai voittoputkessa. Joukkue tuulettaa kentällä tehtyjä maaleja ja voittoja, ja pyrkii voittamaan sarjansa ja saavuttamaan paikan ylempänä. Taustaihmisetkin tästä tietysti iloitsevat, mutta samalla taka-ajatuksissa saattaa jyskyttää: kuka hoitaa kaikki lisääntyvät velvoitteet ensi kaudella, jos me tästä nousemme, ottelumäärä lisääntyy, pelimatkat pitenevät ja tuomarimaksut kallistuvat?

Vastauksena näihin ovat vahvahenkiset seurat, joissa halu puhaltaa yhteen hiileen on kova ja tekijöitä taustoille löytyy.
Seurat ovat yleensä kovilla vanhojen toimijoiden jäädessä pois, mutta näissä tilanteissahan se elinvoimaisuus mitataan: jos tilalle ei löydy ketään, seura pyyhkiytyy kartalta pois, mutta jos löytyy, porskutetaan eteenpäin vanhalta pohjalta uusin voimin entistä innokkaammin.

Loppuun heitän ajatuksen klassisesti J.F. Kennedyä mukaillen: älä kysy, mitä seura voi tehdä sinun hyväksesi, vaan mitä sinä voit tehdä seuran hyväksi.

Hyvää alkavaa salibandykautta kaikille, erityisellä painotuksella seurojen ja joukkueiden taustahenkilöille!

I-P Airola

Kirjoittaja pelasi O2-Jyväskylän miesten 2-joukkueessa kaudet 2007-2011, ja on pian panemassa päätään pölkyllä yhden pohjoissavolaisen salibandyseuran puheenjohtajana...